Toisena Pyhän reippailupäivänä lähdimme Soutajan suunnalle. Ajoimme autolla metsätien laitaan ja lähdimme tarpomaan kelkkailureittiä, joka hetken päästä vaihtui maastopyöräily-, patikointi- ja lumikenkäreitiksi. Välillä maasto oli kovin kivikkoista ja fatbike-pyöräilijätkin vaikuttivat olevan kovilla. Sen verran kova puuskutus kuului! Ja olihan se aika hurjan näköistä alamäkiajoa kiviröykkiöiden keskellä. Vaaran paikkojakin näkyi. No, ehkei kuitenkaan näin kesäkelillä!
Pidimme pienen tauon Soutajan kodalla ja saimme samalla pikku ystävän. Kuusivuotias pojan viikari kertoili eilisillan vietostaan. Oli saanut ihan yksin katsella seitsemänvuotiaille tarkoitetun elokuvan ilman vanhempien valvontaa. Tämä oli tietenkin suuri ylpeydenaihe. Jännittävä leffa ei ollut kuulemma pelottanut yhtään. Eikä pikku nassikka ollut käynyt myöskään ottamassa omin luvin karkkia tai sipsejä. Tämä tunnustus herätti meissä aikuisissa pienen epäilyn ja hilpeyden. Myöhemmin luontokeskuksessa sama vesseli tervehti äijämäisen reippaasti pariin kertaan ohi mennessään. Pariskunnalla oli mukana myös toinen pienokainen, joka juuri ja juuri pysyi tukea ottaen omilla jaloillaan. Aika hienoa, että pikku ihmiset otetaan noin varhain mukaan "eräretkille".
Muutama hyttynen inisi tänään ja siitäpä takapenkkiläinen sai oivan syyn pukeutua kuin Ascotin heppakisoihin konsanaan. Ei ötököistä oikeasti häiriöksi asti ollut eikä harsoakaan tarvinnut laskea alas. Mukavan leppoisa retkipäivä. Huomenna taas töppöstä toisen eteen!
