Niin kävi, että takapenkkiläisen 22 vuotta kestänyt vakituinen työsuhde + sitä ennen neljä freelancer-vuotta päättyi tylysti tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin. Työt kuulemma vähenivät eikä muita tehtäviä ollut tarjolla. Juuri kun kahden ihmisen tehtävät oli tarkoitus yhdistää minulle. On turha teeskennellä, etteikö olisi ollut rankkaa. Eläkeikään on viisi ja puoli vuotta, ensi vuonna tulee täyteen pyöreät vuodet. Kuski ennätti kysyä juuri ennen irtisanomista, miten talo muistaa, kun syntymäpäivä koittaa. Muisti irtisanomisella.
Nyt ollaan uuden edessä. Ansioluettelo on päivitetty ja työpaikkailmoitusten selaaminen on jokapäiväistä puuhaa. Jotakin järkevää on pakko touhuta päivittäin, jottei iske lamaannus. Parisuhde ja ystävien tuki on arvossa arvaamattomassa ja kollegoilta saatu myötätunto on kantanut pahimman yli. Päiviin ja elämään mahtuu onneksi myös suuret määrät hyvää. Syyskuun lopulla pääsimme vielä mopoilemaankin ja ajelimme ihastelemaan Munkkiniemen rannasta avautuvaa kaunista maisemaa ja auringonlaskua. Omalla pihallakin riittää ihasteltavaa. Ruusu kukkii ja ruskan värit hiipivät vähitellen pihapiiriinkin, vaikka puut ja pensaat eivät pudota millään lehtiään.
Museoissakin olemme pitkästä aikaa piipahtaneet. Kansallismuseo sulkeutui pitkäksi aikaa perusteellisen remontin vuoksi ja kävimme sen viimeisenä aukiolopäivänä pyörähtämässä sisällä. Torniin oli tarkoitus mennä, mutta liput olikin jo myyty loppuun. Pyörähdimme väkijoukon keskellä tovin ja ihastelimme Silent Discon säihkettä.
Varsinaisena kohteenamme oli Hakasalmen huvila ja Valokuvataiteen museo K1. Hakasalmen museossa on esillä saksalaissyntyisen valokuvaaja Volker von Boninin Katse Helsinkiin -näyttely. Kuviin on taltioitu Helsingin elämää 1950-80-luvuilla. Von Bonin asui nuoruudessaan Helsingissä, kun laivastoattaseana toiminut isä työskenteli Helsingissä. Saksaan palattuaan hän opiskeli kuvajournalismia Münchenissä ja pysyvästi von Bonin asettui Helsinkiin vuonna 1955 seurusteltuaan ja avioiduttuaan suomalaisen vaimon kanssa. Töitä hän sai Eeva-lehdestä ja 1960-luvulta lähtien hän keskittyi kaupunkikuvaamiseen.
Kuskin osoittamassa paikassa oli ennen muinoin ravintola (jonka nimeä emme enää muista). Ensimmäinen tapaamisemme tapahtui tuossa paikassa. Kukapa olisi uskonut, mihin se johtaakaan!
